Pöiden Marian kirkon ja seurakunnan historiaa
Saarenmaalaiset hyväksyivät kristinuskon virallisesti vuonna 1227, kun he antautuivat Riian piispan, kalpaveljien ritarikunnan mestarin ja paavin sijaisen johtamalle yhteisvoimalle. Saarenmaa jaettiin Riian piispan, kalpaveljien (myöhemmin Saksan ritarikunnan) ja Riian kaupungin kesken. Pöiden alueesta tuli ritarikunnan keskusta. Sekä kirkko että linna rakennettiin tänne – lähelle muinaista maalinnoitusta.
Näkymä Pöiden maalinnoituksesta kirkon suuntaan. Kuva: Veiko Vihuri
Liittyykö Pöiden paikannimi ritarikunnan linnoitukseen?
Vuodelta 1223 löytyy maininta Horele-niminen paikka (vrt Ardla kylännimeen, aiemmin Hordele). Uskotaan, että ennen valloitusta Muhun saari ja Pöiden alue kuuluivat samaan muinaiseen kihlakuntaan. Pöiden paikannimi (muodossa Poide) mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1254. Historioitsija Enn Tarvel pohjaa nimen sanaan pöös: pööse (paasi, kallio) ja liittää sen liuskekivistä rakennettuun tornilinnoitukseen, joka mainitaan myöhemmissä lähteissä:
“Mikään ei estä olettamasta, että Pöiden tornia ruvettiin rakentamaan pian vuonna 1241 tapahtunutta uudelleen valloitusta. Siinä tapauksessa jäisi kymmenkunta vuotta aikaa tornilinnoituksen rakentamiseen, nimen syntyyn ja sen vahvistumiseen.”
1200-luvun loppuvuosina syntyi ristiriita Saarenmaan piispan ja saksalaisen ritarikunnan välillä. Valitettiin, että ritarit olivat vanginneet 80 saarenmaalaista, joiden käskettiin tulla aseistettuina paikalle. Saarenmaan piispa oli kehoittanut ritarikunnan tuomaria, että ritarit jättäisivät rauhaan vasta äsken ristittyjen piinaamisen. Yhden lähteen mukaan olisi ritarikunta tuonut Kuurinmaalta ihmisiä Saarenmaalle “jotka ilman minkäänlaista uskon kasvatusta ja kastetta” ja saaneet käskyn tuhota Pöide-nimisestä paikasta yksi torni. Tästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta mainitut tapahtumat sattuvat sisällissodan aikaan. Ritarikunta oli pakotettu käyttämään pakanallisia kuurinmaalaisia, jotta pystyivät vahvistamaan asemiaan Pöiden linnoituksessa.
Pöiden kirkon rakentamisen eri vaiheet. Kuvakaappaus dokumenttielokuvasta ”Pöide, hiljainen todistaja”
Pöiden kirkot
Ilmeisesti jo ennen ritarikunnan linnoitusta rakennettiin Pöideen kirkko. Tästä kertoo arkkitehtiasiantuntija Kaur Alttoa yhteenvedossaan seuraavasti:
”Joidenkin rakennusjälkien perusteelta voidaan olettaa, että Pöidessa on alkujaan ollut puinen kappeli tai kirkko. Vieläpä ennen linnoituksen rakentamista on Pöidessä ollut kunnollinen kivikappeli, joka on ollut nykyisen kirkon levyinen ja käsitti sen kaksi keskimmäistä holvia. Kappelin romaanisen tyylin pyöreäkaariset kylkiportaalit kertovat selvästi, että kappeli on rakennettu ennen valloitusta, ilmeisesti vuonna 1230. Siten siis Pöiden kappeli ja Valjalan alkukirkko ovat saaren vanhimmat kirkkorakennukset. Nämä molemmat ovat ainoat säilyneet puhtaan romaanityylin edustajat Virossa. Noin 1200-luvun lopulla alkuperäisestä kappelista rakennettiin varsinainen kihlakunnan kirkko. Vanhan alttarihuoneen kohdalle rakennettiin kirkkosalin levyinen holvi, rakennusta korotettiin ja holvattiin. Joskus myöhemmin lisättiin länsiholvi tornineen, jolloin kirkko saavutti nykyiset mittansa.” (K. Alttoa. 101 Eesti pühakoda, lk 168.)
Romaanisen kirkon vaikutteet (seinät, portaalit) näkyvät selvästi nykyisissä kirkon muureissa. Se oli rakennettu holvitta. Kun kirkkoa laajennettiin, niin siinä käytettiin hyväksi jo olemassa olevia muureja. Näin nykyinen kirkko on täsmälleen yhtä leveä kuin edeltäjänsä.
Vanhimpia virolaisia rakennuksia
1200-luvun lopulla Pöiden kirkon jälleenrakentamiseen käytettiin samoja osaajia, jotka rakensivat myös Karjan ja Muhun kirkot. Sekä Pöiden että Karjan kirkoille on ominaista runsas veistoksellinen sisustus sekä kirkkomaalaukset. Pöiden kasvikoristelua tutkineen Kristel Markuksen mukaan kuvattavien detaljien perusteella voidaan sanoa, että sen teki sama mieskunta kuin Karjassa, paitsi että Pöidessä on joitain uusia muunnelmia, joita ei ole Karjassa. Annetaan kuitenkin jälleen puheenvuoro Kaur Alttoalle:
”Pöiden kirkossa pohjoisen sivukonsolin mielenkiintoisin veistos on pitkissä asuissa oleva talonpoikaispari. Naishahmo pitää kädessään rituaalista juomasarvea ja hänen vaatettaan koristaa rintakoru. Ovatko he saarenmaalaisaatelistoa, jotka olivat säilyttäneet asemansa valloituksen jälkeenkin ja olivat mukana kirkon rakentamisessa? En tiedä. Joka tapauksessa tässä on vanhin esitys virolaisesta taiteesta. Valitettavasti veistoskokonaisuus purettiin 1940-luvulla, jolloin kirkkoa käytettiin Neuvostoliiton armeijan varastona.”
Pöiden kirkon veistos esittää virolaisia, vasemmalla mies, oikealla naisella rintasolki ja juomasarvi. Kuva: Veiko Vihuri
1343-vuoden kapina
1500-luvulla ritarivirkamies Johannes Renner kirjoitti Liivinmaan uudemman riimikronikan mukaisesti:
”Vuonna 1343 päivää ennen Pyhän Jaakobinpäivää saarenmaalaiset tappoivat kaikki saksalaiset, nuoret että vanhat, kuten Harjussa, he upottivat papit mereen ja lähtivät samana päivänä Pöiden linnoituksen viereen. He piirittivät linnoitusta kahdeksan päivää. Kukaan ei päässyt poistumaan linnoituksesta. Linnoituksen vouti ei pystynyt ylläpitämään linnoitusta, hän koetti neuvotella rauhaa ja luopua linnoituksesta. … Kun portit avattiin, linnoituksen väki poistui apealla mielellä; talonpojat eivät pitäneet lupaustaan, vaan kivittivät heidät. Vouti kuoli viiden ritarin ja monien muiden palvelijoiden kanssa.”
Wartberge Hermannin kronikka kertoo seuraavasti:
”He piirittivät myös Pöiden linnoituksen. Kun linnoitus antautui, niin nämä äskettäin ristityt saarenmaalaiset kivittivät voudin, veli Arboldin ja papin, veli Johanneksen, sekä muita veljiä että ritaripalveljoita kuoliaiksi, lisäksi joitakin vasalleja ja nais- ja miespuolisia kristittyjäkin.”
Kansannousun tukahduttamisen jälkeen saarenmaalaisten tuli rakentaa ritareille uusi tukikohta – Maasilinnan linnoitus. Pöiden ritarilinnoitus hävisi ja sen jäännökset ovat hautautuneet maan alle, mutta kirkko on säilyi.
Pöiden luterilainen seurakunta
Valitettavasti keskiaikaisesta kirkon elämästä ei tiedetä käytännössä mitään, lukuun ottamatta muutamista Pöiden papeista. Esimerkiksi 1200- ja1300-luvun vaihteessa berliiniläisen ritarikunnan pappi Bertrammus toimi aktiivisesti Pöidessä. Vuodelta 1554 on raportoitu tieto kirkon ja kirkkotornin palamisesta.
Pöiden kirkosta tuli luterilainen pyhäkkö viimeistään vuonna 1562, jolloin Saarenmaalle muodostettin Tanskan kuningas Frederik II: n määräyksellä Tanskan luterilainen kirkko.
Luterilaisuuteen perustuvat muutokset tapahtuivat asteittain kirkossa. Esimerkiksi katoliset sivualttarit olivat vielä Pöiden kirkossa 1670-luvun puolivälissä (vaikkakaan niitä ei käytetty), ja vasta sitten käskettiin sivualttarit poistaa ja korvata penkeillä. Kivinen kastamisallas pystytettiin alttarihuoneen eteen.
Vuonna 1613 kaksi saarenmaalaista aatelista teloitettiin Kööpenhaminassa rikoksesta majesteettia vastaan (johtuen yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Kalmarin sodan aikana). Toinen heistä oli Tumalan kartanon omistaja Heinrich Schulmann, jonka oletettu hautapaasi sijaitsee Pöiden kirkon kuoriosassa.
Vuonna 1675 erotettiin Pöiden kirkon kihelkunnasta erotettin omaksi osakseen Jaanin kihelkunta ja perustettiin (Pyhän Johanneksen) Jaanin seurakunta. Aikaisemmin sinne jo ritarikunnan aikaan oli perustettu spitaalisten turvakoti ja Pöiden pastorilla oli velvollisuus tukea sairaita ja kertoa Jumalan sanaa.
Vuonna 1710 syntynyt ruttoepidemia tappoi monien saarenmaalaisten hengen ja jätti monet tilat tyhjiksi – niin myös Pöidessä – mutta silloinen Pöiden pastori Balthasar Johann Rubusch selvisi vitsauksesta yhtenä harvoista Saarenmaan pastoreista. Vuosina 1711–1719 hän toimi Saarenmaan rovastina.
1700-luvulla kirkon jäsenten määrä kasvoi. Esimerkiksi vuonna 1782 Pöiden seurakunnassa oli 3700 henkeä, joista 1800 oli käynyt ehtoollisella. Pöiden seurakunta oli tuolloin yksi Saarenmaan suurimmista (Kaarman, Karjan ja Kihelkonnan kanssa).
Pöiden kirkko vuonna 1896. Kuva R. Guleken teoksesta “Alt-Livland …”
Uskonnonvaihto ja sen seuraukset
Vuosina 1846–1848 Saarenmaata kohtasi uskonnollinen käännytysliike. Pöiden seurakunnan lähes 5000 luterilaista eli 68 prosenttia talonpojista muuttuivat ortodokseiksi. Pastori valitti, että ihmisten keskuudessa levisi huhu: “Se, joka ei salli itsensä kirjoittamista ortodoksiksi, pysyy ikuisesti saksalaisten orjuudessa.”
Koska uskonnonvaihtajien määrä oli suuri, niin kenraalikuvernöörille esitettiin vetoomus, että Pöiden kirkko annettaisiin ortodoksien käyttöön. Vetoomuksessa kerrottiin, että pastoritta jääneissä jumalanpalveluksissa kävi vain 2-10 ihmistä. Pöiden kirkko pysyi kuitenkin luterilaisena. Vuonna 1873 Tornimäelle valmistui kivinen ortodoksinen kirkko.
Jäseniään menettäneiden Pöiden ja Jaanin seurakuntia palveli 1873 lähtien yhteinen kirkkoherra.
Vuonna 1843 kirkon torni paloi salaman vuoksi. Vuonna 1852 rakennettiin seinämä, joka erotti tornin holvin muusta kirkosta, jota tarvittiin myös urkuparven rakentamiseen.
Vuosina 1867–1901 Pöiden seurakuntaa palveli paroni pastori Karl Nikolai von Nolcken, joka pyrki edistämään seurakunnan elämää. Hän painotti henkistä työtä ja yksilöllistä rippiä sekä seurakunnan yhteislaulamista. Vuonna 1873 hän teki kaksi vironkielistä kirjaa: “Johdanto aapiseen” ja aapisen ”Lukemaanoppimisen toinen vaihe”. Hän julkaisi myös Martin Lutherin kaksiosaisen katekismuksen (1876/78). Hän esitteli saksalaisille Viron kansalliseepoksen “Der Kalevipoeg, nach seinem epischen Werthe betrachtet”.
Näkymä Pöiden kirkolle, oikealla: pastori Nikolai von Nolcken
Ensimmäisenä virolaisena pastorina palveli Pöiden seurakuntaa Karl Sitzka (1902–1912).
Vuonna 1908 Pöiden seurakunnalla oli 1241 jäsentä, joista 35 saksalaisia. Kirkossa oli 320 paikkaa ja vuonna 1904 se kunnostettiin perusteellisesti.
1940-luvun tuho
1939 syksyllä viimeinen Pöiden seurakuntaa palvellut balttisaksalainen pastori Kurt-Rudolf Schultz lähti Saksaan.
Elokuun 6. päivänä 1940, jolloin Viro otettiin Neuvostoliittoon, salama iski kirkon torniin ja sytytti sen aivan kuin tulevien synkkien aikojen ennustuksena. Tuolloisen kanttorin Eduard Ratasseppin poika Väino Ratassepp muistelee: ”Näin salaman iskeytyvän suoraan tornin kupoliin. Kävi kirkas välähdys ja tulenliekit levisivät symmetrisesti neljään kaikkiin ilmansuuntiin”. Neljännestunnin sisällä tuli oli jo niin voimakas, että tornikupoli ja tuuliviiri putosivat alas. Tuuliviirissä oli vuosinumero 1734. Tulipalo kesti neljä tuntia eikä sitä voitu sammuttaa, koska sammutusauton vesisuihkut ylettyivä vain puoleen tornin korkeudesta.
1940-luvun puolivälissä puna-armeija tuhosi melkein koko kirkon sisustuksen. Ainoastaan saarnastuolin tukiveistos on säilynyt – apostoli Pietari (1635, sijaitsee Saarenmaan museossa). Vuonna 1945 kirkkoa ruvettiin käyttämään heinälatona. Kansan kertoman mukaan heinää vetäneet hevoset eivät pitäneet tästä asiasta eivätkä halunneet astua sisään kirkkorakennukseen.
Vuonna 1948 kirkko suljettiin ja jäi heitteille.
Pöiden kirkko vuonna 1955. Kuva: T. Linna, Saarenmaan museo
Toiminnan uudelleenkäynnistys
Kansallisen uudelleen heräämisen aikana Pöiden seurakunta käynnistyi uudelleen. Viron evankelis-luterilaisen kirkon konsistorikunta päätti 12. joulukuuta 1990 rekisteröidä “Pöiden seurakunta lailliseksi seurakunnaksi sille kuuluvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen”. Aluksi jumalanpalvelukset pidettiin vanhassa pappilassa.
Vuonna 1994 Pöiden kirkossa pidettiin koko maan nuorisopäivät, joihin osallistui lähes 500 ihmistä.
Arkkipiispa Jaan Kiivit vihki 2. toukokuuta 1999 Pöiden kirkon kunnostetun alttaritilan.
Arkkipiispa Jaan Kiivit vihki kunnostetun alttaritilan. Taustalla: Anti Toplaan, Gustav Kutsar, Illimar Toomet ja Veiko Vihuri
2000-luvun toinen vuosikymmen on ollut aktiivisen toiminnan aikaa. Seurakunta ja paikallinen kunta perustivat Pöiden Pyhän Marian kirkon säätiön, jonka tavoitteena on rakennuksen restaurointi. Kirkko sai uuden katon (2014) ja avonaiset osat (ovet, ikkunat) saatiin onnistuneesti korjattua. Tornin alla sijaitsevan holvin kunnostaminen aloitettiin. Kasteallas restauroitiin ja asetettiin alttaritilaan (2016).
Pöiden kirkko on kesällä avoin Saarenmaan vierailijoille ja historian ystäville. Täällä järjestetään myös korkean tason hengellisen musiikin konsertteja (Hortus Musicus, Vox Clamantis jne.).
Koostanut Veiko Vihuri
PÖIDEN KIRKKOHERRAT
Kirkkoherrat ennen 1560
Bertrammus, 1306
Johannes, surn. 1343
Hermann Ronneberg, 1507
Urbanus Milde, 1557
Luterilainen papisto
Timan Brackel (Püha), 1574–1576
Jürgen (Georg) von Alen, 1500-luvun II-puoli
Hermann Rodenwaldt, 1594, 1599
Hermannus Arendess, ennen vuotta 1639
Luderus Bunekenius, 1639, 1661
Johannes Bünkenius, 1674, 1677, 1680, kuollut. 1689
Balthasar Joh. Rubusch, 1692–1719
Joh. Georg Sorger, 1720–1731
Joh. Ludwig Dittmar, 1732–1762
Johann Heinrich Jürgens, 1763–1782
Andreas Agthe, 1782–1817
Wilhelm Andreas Fürchtegott Agthe, 1817–1841 (apulainen 1813)
Paul Eduard Hirsch, 1842–1846
Konstantin Konrad Anders, 1847–1859
Oskar Carlblom, 1860–1865
parun Karl Nikolai von Nolcken, 1867–1901
Karl Sitzka, 1902–1912
Herbert Konstantin Johannes Lieberg, 1914–1919
Adalgoth Julius von Seck, 1922–1927
Kurt-Rudolf Schultz, 1927–1939
Johannes Paesalu, 1939–1941 (valittiin kirkkoherraksi 1940, erotettiin 1945)
Robert Kannukene, 1942–1944 (tilapäinen virka)
Ernst Puusepp, 1944
Alfred Tammiko (Valjala), vastaava kirkkoherra 1946–1949
Seurakunta lopetettiin 1948
Seurakunnan uudelleen käynnistymisestä alkaen 1990
Vastaavat kirkkoherrat
Gustav Kutsar (Valjala), vuoteen 1994
Illimar Toomet (Muhu), 1994–2000
Gustav Kutsar (Valjala), 2000 (huhti–lokakuu)
Veiko Vihuri (Karja), 2000–2007
Urmo Saks (Muhu), 2007–2010
Veiko Vihuri (Karja), 2010 –
Diakonit:
Veiko Vihuri, 1992 (tammikuu–marraskuu)
Hannes Nelis, 1992 (marraskuu–joulukuu)
Peeter Vigel, 2001–2003
Heinar Roosimägi, 2003–2005
Urmo Saks, 2005–2007
Andi Angel, 2013–2015 (rovastikunnan diakoniharjoittelija),
2015–2017 (Pöiden seurakunnan diakoni)